Meidän tarina

”Perusterve 23-vuotias ensisynnyttäjä. Tänään rv 33+5. Syntymäpaino ollut 4950 g. Verenpaineet olleet hyvät. Sokerirasitusta ei ole tehty. Vointi nyt hyvä. SF-mitta ollut pieni, tähän kiinnitetty huomiota ja lähetetty meille arvioon.”

Näin on kirjoitettu 26.7.2013 klo 11:08 Kätilöopiston sairaalassa Helsingissä. Neuvolassa aina kehuttiin miten äitiyskorttini on kuin jokin mallikappale, kaikki arvot aina parhaat mahdolliset ja painoa noussut hillitysti, kaikki niin hyvin kuin voi vain toivoa. Raskausviikolla 31 sain sitten lähetteen äitiyspolille ylimääräiseen ultraan pienen SF-mitan (mitta jolla mitataan mahan kasvua) takia. Tutkimuksissa selvisi että vauva oli pieni mutta juuri ja juuri normaalirajoissa. Ultrassa tutkitiin vauvan sydän, mahalaukku, munuaiset, virtsarakko, napavirtaukset..... Kaikki normaaleja ja näytti hyvältä. Raskausviikkoja oli siis tällöin 33+5.

Sovittiin kontrollikäynti kahden viikon päähän vauvan koon ja lapsiveden vähyyden vuoksi.

Ensimmäisellä tarkastuskäynnillä Kätilöopistolla,
vielä kun kaikki oli niinkuin pitikin. Rv 33+5.

Olin ihan hermoraunio, vaikka Antti vakuutteli että kaikki on hyvin. Niinhän juuri oli sanottu, ja kaikki tutkittu. Huoli oli silti kova. Jotenkin kuitenkin onnistuin rentoutumaan, ja luottamaan siihen että kaikki on hyvin, vauva on vain pieni, mutta mitä sitten? Lohdutin itseäni että eipähän tule raskausarpia, ja ainakin keho palautuu nopeasti kun ei niitä raskauskilojakaan ole tullut kuin se 6 kg kaikenkaikkiaan.

Kun kontrollipäivä tuli, perjantai 9.8.2013, olin suhteellisen rento ja luottavaisin mielin. Kotoa lähdettäessä sanoin heipat kissoille, ja koiralle tulevani pian takaisin ja sitten lähdettäisiin pidemmälle lenkille.

Olin ostanut erikseen ns. sairaalakassin, johon tulisin pakkaamaan minun ja vauvan tavarat synnytykseen lähdettäessä. Olin monesti halunnut jo pakata sen, mutta pidättelin itseäni että ei nyt vielä, on liian aikaista. Niinpä lähdettiin ajelemaan kohti Kätilöopistoa pelkkä lompakko, avaimet ja puhelin mukana.

Kello on suunnilleen puoli yksitoista aamulla, kun kontrolliultra aloitetaan. Mieslääkäri tunnustelee mahaa ja sanoo että aika pieneltä kyllä tuntuu jo näinkin. Yritin pysyä rauhallisena, vaikka teki mieli pillahtaa jo siinä vaiheessa itkuun. Lääkäri tutki ja ultrasi kaikki taas tarkasti, ja syötti mittoja koneelle. ”Aika pikkuruisia mittoja kyllä tulee”, pidättelin vain itkua. Kaikki oli tutkittu, ja siirryttiin toisen tietokoneen ääreen istumaan jonne syötettiin taas mitat. Käyrä ilmestyi näytölle, ja ennenkuin kukaan ehti edes mitään sanoa, näin jo miten kahdessa viikossa muutosta ei ollut tapahtunut. Nyt vauva oli jo paljon alle normaalikäyrän. Siinä vaiheessa itkua oli mahdotonta pidätellä. Lääkäri totesi vain, että nyt minun olisi paras jäädä samantien sairaalaan sisään, ja ottaa vauva ulos kasvamaan. Sitten tuntuu etten enää kuullut tai nähnyt tai tajunnut mistään mitään, pää oli niin sekaisin. Kysyttiin että onko jotain kysyttävää, taisin sanoa vain että varmaan olisi ja vaikka mitä mutta en nyt osaa kysyä mitään. Antti oli tukena ja kannusti koko ajan, että ei hätää. Ihana naishoitaja opasti meidät kerrosta ylemmäs tai alemmas, en muista kumpaan suuntaan. Siellä osastonlääkäri vielä tutki ja otti samat mitat, ja vahvisti että kyllä, nyt synnytys on käynnistettävä.

Klo 10:44 Lääkärin merkintä

”Ultraääni painoarvio 1,8 kg eli kasvua ei juurikaan nähtäisi tulleen viimekertaiseen nähden ja painoarvio nyt selvästi alle -2 SD:n. Sikiö liikkuu tutkimuksen aikana melko vähän. Selvä muutos virtausprofiileissa viimekertaiseen nähden. Kliinisestikkin sikiö tuntuu hyvin pieneltä. Käynnistysharkinta.”

Kello oli suunnilleen 11 kun minut siirrettiin osastolle balongin (kohdunsuun pallolaajennus) asentamisen jälkeen. En osannut muuta kuin itkeä, en tajunnut yhtään mitä tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Siinä vaiheessa Antinkin silmissä näkyi pieni huoli. Mutta silti hän jaksoi olla todella kannustava ja läsnä. Vasta jälkikäteen olen alkanut miettiä, kun lääkärit kyselivät minulta että miten vauva liikkuu, ja vakuuttelin että kyllä se liikkuu paljon mutta ei yleensä tähän aikaan, että eihän se oikeasti siellä paljoa enää edes raukka liikkunut. En vain jotenkin varmaan halunnut sitä myöntää.
Noh monitoreistahan ne lääkärit näkivät että liikettä oli niukalti, ja huoleen oli aihetta.

Synnytyksen käynnistyksen jälkeen odottelua.

Jos ei vielä tullut selväksi, olin aika sekaisin. Niinpä meille ohjattiin lastenlääkäri juttelemaan kanssamme. Hän kertoi vähän mikä näillä viikoilla syntyvän lapsen kanssa tilanne yleensä on, ja mitä seuraavat viikkomme pitävät sisällään. Sain jotain lappujakin synnytyksen käynnistämisestä, mutta vaikka niitä yritin lukea niin ei siitä mitään tullut. Muistan kysyneeni, että kuinka pian lapsi sitten on ulkona, kun alatiesynnytys oli jo kuitenkin käynnistetty. Lääkäri vastasi, että sitä on vaikea sanoa, mutta aika varmasti uskaltaa sanoa että tämän viikonlopun (tällöin oli siis perjantai) aikana meillä on lapsi. Jo pelkästään se kun joku sanoi tämän ääneen, sai taas tunteet ja ajatukset sekaisin. Enhän ollut vielä edes lukenut mitään vauvakirjoja, kävin vasta raskausviikkoja läpi että mitä kehitystä tapahtuu milläkin viikolla. En ollut saanut pakata edes sitä sairaalalaukkua. Olin käynyt edellisenä päivänä kampaajalla, ja aamulla laittanut uudet hiukseni nätisti. Ei olisi kylläkään tarvinnut, kun tämän olisi tiennyt.

Klo 12:31 Lastenlääkärin merkintä

”Keskusteltu perheen kanssa. Raskausviikot 35+5. KTG vielä OK, hieman monotoninen ajoittain, liikkuu nihkeästi. Aloitettu käynnistys. Ennuste hyvä jos syntyy hyvin, hengitystuki tarvittaessa, kerrotaan alkuhoidosta.”

En muista tunteneeni yhtäkään supistusta. Mutta jotain siellä ilmeisesti tapahtui, olin varmaan vaan niin sekaisin etten tajunnut tosiaan mistään mitään. Jossain vaiheessa minulta tultiin ottamaan verikokeet ”varmuuden vuoksi” ja vaihtaisin leikkausvaatteet päälle ”ihan vain varmuuden vuoksi” jos sattuisikin tulemaan kiireellinen lähtö. Tässä vaiheessa järkytyin entistä enemmän, että ei ei minä haluan synnyttää. Vaikka lähipiirissä on sektioita ollut ja tietenkin tiesin että kelle vain se voi osua kohdalle, niin silti en vain jotenkin ajatellut että minut keisarinleikattaisiin enkä saisi kokea sitä synnytystä.

Kenties viimeisimpiä kuvia mahan kanssa. Rv 35+3.

Ei mennyt kauaa, kun lääkäri tuli luoksemme klo 12:54 ja kysyi, millon olen viimeeksi syönyt, ja että sektio suoritetaan mahdollisimman pian. Jos vauva vain kestää, niin leikkaus aloitetaan klo 15:30 jolloin olen ollut kuusi tuntia syömättä. Siitä tiedosta sitten sekosin taas lisää ja itkeä vollotin. Sain jonkun lastenosaston esittelykirjankin luettavaksi, mistä en myöskään muista yhtään mitään. Siinä sitten makasin tippaletkun kanssa huoneessa, Antti vieressä, ja tuijotin kelloa. Tujotin kelloa ja mietin vain että kahden tunnin päästä meillä on lapsi. Siinä vaiheessa aloin näpyttää puhelintani. Minulla oli yhdistyshommia joita en ollut ehtinyt hoitaa, ja en tulisi ehtimäänkään lähiviikkoina. Minun piti myös mennä hoitamaan viikonloppuna tuttavan hevosia, ja näpytin viestiä omistajalle että nyt on peruttava sekin. Jotenkin en varmaan vaan tajunnut koko tilannetta, kun kirjottelin yhdistyshommista ja muistelin mitä kaikkea tarvitsee tehdä ja mitä en ehdikkään tehdä. Siellä muut toivottivat tsemppiä ja käskivät lopettaa yhdistyshommista murehtimisen.

Tujotin taas vain kelloa, tunnin päästä meillä on lapsi... Jossain vaiheessa minua oltiin jo lähtemässä viemään hätäsektioon, mutta onneksi tilanne tasaantui ja sain itse kävellä kauhunsekaisin tuntein leikkaussaliin. Antti jäi ulkopuolelle pukemaan suojavaatteet ja odottamaan kun minut valmisteltiin leikkaukseen. Salissa hääräsi hirveä määrä porukkaa, Antin mukaan 12-15 henkeä. Anestesialääkäriä, hoitajia, leikkaajia, lastenlääkäreitä... Ja ties mitä.

Klo 15:49 Toimenpide yhteenveto:

”Toimenpide pvm 9.8.2013. Alkanut 15:49. Loppunut 16:35. Sektiopäätös klo 12:54. Kiireellinen sektio. Perusterveen 23-v. äidin ensimmäinen lapsi. Rv 33+5 käynti äitiyspoliklinikalla pienen SF-mitan vuoksi. Kasvanut -2 SD:llä. Tänään kontrollissa ei lainkaan kasvua viime mittaukseen nähden, lisäksi brain-spearing. Aloitettu ballonkikäynnistys, mutta KTG:hen tulee sydänäänilaskuja ja näin ollen päädytty sektiosynnytykseen.”

Leikkaussaliin astellessa ja henkilökunnan minua tervehtiessä mietin jopa, että ne varmaan pitää minua jonain hulluna kun itkeä vollotin ja olin muutenkin hyvin sekava. Kaikki olivat minulle kuitenkin todella mukavia, ja kyselivätkin jotain niitä näitä, enkä yhtään muista mitä vastailin takaisin... En varmaankaan mitään järkevää ainakaan. Epiduraalikaan ei paljoa tuntunut, koska olin varmaan jonkinmoisessa shokkitilassa. Makasin pöydällä ja ihmiset hääräsivät ympärillä ja virittivät verhoa alakroppani eteen. Välillä testailtiin joko puudutus tuntuu. Muistan katsoneeni ovelle kun sieltä tuli sisään ”mieslääkäri” myssy päässä ja suojavaatteet päällä. Mies tuli luokseni viereen istumaan ja otti kädestäni kiinni, jolloin vasta tajusin että sehän on Antti! Sillon kyllä huomasi että Anttiakin jännitti aikalailla... Aikansa siinä meni kunnes aloinkin jo tuntea miten mahassa jotain kaivellaan. Jännä tunne kyllä, ei lainkaan kipua, mutta tuntee että jonkun kädet siellä kaivelee ja aika kovaotteisestikkin. Tämän tietävät jokainen jolla kyseinen leikkaus on hereilläollessa puudutuksessa tehty. Ei mennyt kauaa, kun kuulimme jo itkun. Siihen meni itseasiassa leikkauksen aloittamisesta tasan 5 minuuttia.

3D/4D-ultraäänikuvia raskausviikolta 25.

Hoitajat ja lääkärit onnittelivat tytöstä. Siinä taidettiin taas itkeä ja kuunneltiin kun vauva huutaa. Itkun seasta sanoin vain Antille että ”se kuulostaa ihan kissalle.....” Antti taisi kysyä vielä että mitä sanoin, ja toistin miten vauva kuulostaa kissalle. Tässä vaiheessa varmaan viimeistään hoitohenkilökunta piti minua hulluna. Tuntui pitkältä ajalta vain maata siinä ja kuunnella kun vauva itkee toisessa päässä leikkaussalia. Kunnes tyttö tuotiin hyvin huolellisesti käärittynä pikaisesti näytille, muistan nähneeni vain kitalaen sen kaiken kapalon keskellä toisen huutaessa. Sain katsoa pikkuista muutaman sekunnin, kun Antti lähti lastenlääkäreiden ja vauvan kanssa lastenosastolle.

Sitten aloitettiin minun paikkaaminen. Yritin kysellä, oliko vauvalla kaikki hyvin mutta kukaan ei osannut sanoa mitään. Eihän ne minua leikanneet tietenkään mitään voineet sanoa, koska lapsi lähti vasta tutkittavaksi. Sen ainakin tiesin että se on hengissä, mutta oikeastaan mitään muuta en. Paitsi sen että ainakaan sillä ei ollut kitalakihalkiota, olihan se oikeastaan ainut asia mitä koko vauvasta ehdin nähdä. :)

Tuntui tosi pitkältä ajalta kun minua kursittiin kasaan, ja olin todella väsynyt. Jotenkin minulla oli ajatus, etten saisi nukahtaa joten yritin pitää silmiä auki väkisin vaikka ne olivat painua kiinni koko ajan. Joku hoitajista varmaan huomasi tämän, ja kehoitti vain ottamaan torkut. Radiosta laitettiin ääntä lisää ja muistan vain että siellä puhuttiin jotain ihan niitä näitä, ja tilanne tuntui jotenkin niin epätodelliselta. Että siellä se tavallinen arki pyörii vaikka meidän maailma olikin aivan sekaisin.

Leikkaus loppui klo 16:35. Lääkäri oli merkinnyt, että istukka oli pieni ja se lähetetään tutkittavaksi. Minut kärrättiin heräämöön palautumaan ja kyselin taas vauvasta. Mietin jo mielessäni vaan että onkohan se enää hengissäkään, tai jos on niin missä kunnossa. Kukaan ei tiennyt mitään. Hoitaja tuli luokseni ja pahoitteli, että joutuu nyt näin kovin mahaani painelemaan että kohtu alkaisi supistua pikkuhiljaa entiselleen. Vähän ihmettelin että mitä se nyt niin kovin pahoittelee, eihän tuo tunnu juuri missään! No, ei varmaankaan kun koko alakroppa on edelleen puuduksissa. Nuorempi mieshoitaja soitti lastenosastolle varmaan siksi kun kyselin koko ajan, ja puhelun päätyttyä tuli luokseni post-it lappu kädessä. Hoitaja sanoi että mies oli kysellyt perääni, mutta olin ollut vielä leikkaussalissa joten hän oli lähtenyt viemään jotain tavaroitamme perhehuoneeseen jonka olimme saaneet. Sitten hoitaja näytti post-it lappua, ja sanoi että lapsen mitat hän sentään sai. Siinä luki allekkain 43,5 cm ja 1680 g. Huoleni vain lisääntyi, kun paino olikin vielä vähemmän kuin mitä ultrassa oli arvioitu. Tässä vaiheessa ehdin jo ajatella että mikä kumma sillä Antilla kestää ja mitä se nyt on jotain tavaroita lähtenyt viemään kun minä olen täällä ja en tiedä mistään mitään! En ole varma soittivatko hoitajat uudestaan lastenosastolla tavoittaakseen miestäni. Naishoitaja tuli taas painelemaan mahaani. Nyt aloin jo tuntea pikkuhiljaa vähän jotakin, mutta en varsinaisesti kipua. Yhtäkkiä aloin miettimään imetystä, ja kyselin hoitajalta että alkaako minulta edes tulla maitoa kun tämä kaikki tapahtui näin ”luonnottomasti” kun lapsi vain kaapattiin minusta ulos kuukauden etuajassa. Hoitaja vakuutteli että kyllä maitoa alkaa tulla.

Sitten vihdoin ja viimein Antti kurvaa huoneeseen kulman takaa leveä hymy naamassa rennosti astellen. Olisi tehnyt mieli riehua että mikä kesti, mutta sen sijasta aloin tenttaamaan missä kunnossa vauva on. Näin silmissäni kaikki hengitystuet, letkut ja kaapit missä lapseni sinnittelee viimeisillä voimillaan. Antti tokaisee vaan rennosti että mitä, siellä se jo söi tuttipullosta, hengitti itse ja katseli maailmaa. En tietenkään uskonut tätä (vaikka tämä jos joku olisi ollut huono tilanne laskea leikkiä) kunnes Antti kaivoi puhelimesta liudan videoita ja kuvia. Oli aika outo olo katsella siitä puhelimen näytöltä videota, missä pieni ja laiha tyttömme heiluttelee käsiään ja availee silmiään. Siinä vasta voisin sanoa nähneeni lapsemme ensimmäistä kertaa, vaikkakin vain puhelimen näytöltä. Tunne oli kaikenkaikkiaan epätodellinen.

Ensimmäiset kuvat lastenosastolta heti pesun jälkeen.

18:40 Hoitajan merkintä
”Perusterve 23-vuotias nainen. Synnytys käynnistetty vauvan pienipainoisuuden ja kasvun pysähtymisen vuoksi RV 35+5, tänään 9.8. aamulla. Vauvan KTG:n monotomisuuden vuoksi päädytty sektioon. Sektiolla syntynyt klo 15:54 7/9 apg. 1680 g painoinen tyttövauva. Vauva hoidossa osastolla LV37. Esitelty isälle osasto ja kerrottu osaston käytännöistä. Viety huoneeseen mehukannu, Vauvamatkalla-opas ja CMV-info.”

Osastolle saavuin siis puoli seitsemän jälkeen illalla. Olimme saaneet ison perhehuoneen, jossa Anttikin saisi yöpyä. Lastenosastolle oli matkaa kaksi kerrosta ylöspäin, ja kyselinkin jo kovasti koska pääsisin vauvaa katsomaan. Hoitaja kuitenkin kertoi että voin yrittää ylösnousua kuuden tunnin päästä leikkauksesta. Eli vasta myöhään illalla. Ajattelin että ok, menen sitten silloin katsomaan vauvaa. Antti kävi vähän väliä lastenosastolla ottamassa minulle kuvia ja videota. Taas tultiin painelemaan mahaa, ja nyt oli puudutus alkanut hellittämään ja voin sanoa että mitään niin hirveätä kipua en ole koskaan tuntenut. Jokainen jolle on sektio tehty tietää mistä puhun, kun sinulta on juuri leikattu vatsa auki ja vatsalihakset revitty auki ja kaivettu tie kohtuun asti. Ja sitten sinua tulee painelemaan hoitaja täysin naisen voimin nyrkillä niin että tuntuu kuin nyrkki painuisi häntäluuhun asti. Mitään niin kauheaa kipua en ole osannut edes kuvitella olevan. Tämän johdosta sain sitten lisää lääkettä ja taisin ottaa jotkut torkut.

Siitä illasta en sitten paljoa muistakkaan, kunnes klo 23:05 saan luvan yrittää nousta istumaan. Oloni on tosi hyvä, ja ajattelen että tämähän on helppo nakki ja pääsen katsomaan vauvaa. Hoitaja varmaan mietti että voi tyttö raukka, kun joutuu kohta pettymään. Varovaisesti nousin avustuksella istumaan, ja kaikki
oli vielä ok. Sänky kärrättiin lavuaarin luokse, jotta voisin pestä hampaat. Sitten nousin seisomaan, jolloin meinasi lähteä taju ja oksensin heti perään. Silloin oli myönnettävä etten ole vielä matkustuskelpoinen lastenosastolle. Taas kivuliaat vatsanpainelut, lisää särkylääkettä ja takaisin makaamaan. Antti kävi taas moikkaamassa pikkuista. Siinä sängyssä makasin ja selasin kymmeniä kertoja niitä samoja kuvia ja videoita läpi uudestaan ja uudestaan. Pitkin yötä vatsaa käytiin painelemassa, ja aloin jo pelkäämään oven koputusta koska tiesin että sieltä on tulossa hoitaja taas kiduttamaan minua.

Ensimmäistä kertaa sylissäni.

Seuraavana päivänä klo 11 aikoihin pääsen vihdoin tapaamaan lastani pyörätuolilla Antin ja hoitajan avustuksella. Oli kieltämättä aika jännä tunne saapua lastenosastolle, ja istua tuolissa kärräten tietämättä missä huoneessa tyttö on. Antti osasi jo kulkea siellä kuin vanha tekijä ja tunsi jo osan hoitajistakin. Sitten saavumme hämärään huoneeseen jonka vasemmassa kulmassa avopöydällä kaikkien peittojen alla nukkuu tyttömme. Varsinainen ensitapaamisemme ei ollut mitenkään ihmeellinen ja maaginen, pikemminkin hämmentynyt ja epätodellinen. Että tuoko se sitten on, joka vasta möyri mahassa. Sain tytön syliini ensimmäistä kertaa hänen ollessaan n. 20 tuntia vanha. 

Tippa kädessä, nenämahaletku, tarkemmat sensorit rinnassa sekä happisaturaatio- ja sykemittarit olivat ensimmäisen päivän. Sen jälkeen saatiin sensorit rinnasta pois.
Suurin osa ruuasta laitettiin nenämahaletkulla suoraan mahalaukkuun, koska vauva ei jaksanut vielä itse imeä. Ja lisäksi näin pienelle uni on äärettömän tärkeää, eli jokaisella syöntikerralla lasta ei edes herätetty vaan maito laitettiin nukkuessa suoraan nenämahaletkuun.

Näin mentiin muutama päivä, minä eri osastolla ja ravattiin sitten lastenosastolle pikkuista katsomaan ja hoitamaan. Toivuin leikkauksesta hyvin, kolmen päivän päästä minut jo "kotiutettiin", ja saimme sairaalan yhdeksännestä kerroksesta perhehuoneen, jonne myös lapsi pääsisi kanssamme. Tämä oli kuin lottovoitto. Tälläistä mahdollisuutta ei juuri missään ole, ja tämäkin oli juuri tullut Kätilöopistolle testiin. Eli lastenosasto jossa on hoitajat koko ajan läsnä ja paikalla, mutta silti saamme olla omassa pikku yksiössämme perheenä ja hoitaa itse niin paljon kuin mahdollista. Näin opimme ihan mielettömästi keskosvauvan hoitoa ja otteet tulivat varmemmiksi. Tämä onnistui siksi, kun vauvan vointi oli niin hyvä. Jos jotain suurempia ongelmia olisi ollut niin olisimme joutuneet ajamaan joka päivä kotoota sairaalaan lasta hoitamaan ja katsomaan.

Isän käsikapalossa ja "tuttipullo" harjoituksia 20ml ruiskusta.

Näin mentiin sitten kaksi viikkoa, ja opimme Antin kanssa miten merkataan tarkalleen ylös parin-kolmen tunnin välein happisaturaatiot, sykkeet, syöntikerrat ja määrät, ja syöntitavat (pullosta/letkusta/rinnasta). Nämä kaksi viikkoa oli henkisesti hyvin, hyvin raskaita, vaikka pääosin kaikki hyvin olikin. Miten vasta synnyttäneen naisen mielialat heittelee ja olo on muutenkin sekava, niin saati sitten tässä tilanteessa kun kaikki oli epätietoisuutta ja tuntui kuin vauva olisi ns. sairaalan omaisuuta. Kaikesta piti kysyä ja kaikki oli niin millin tarkkaa. Niinkuin tietenkin pitikin olla, mutta ei sitä miksikään normaaliksi vauva-arjeksi voi kutsua. Meillä oli kuitenkin aivan tuhottoman paljon onnea kaikessa matkassa, raskausviikot olivat jo niin hyvät ja vauva oli terve. Olimme sairaalassa sen ajan kunnes paino lähti hyvin nousuun ja heittelevät sokeriarvot tasaantuivat. Mietin jatkuvasti vain miten onnekkaita olemme, kun kaikki meni niin hyvin, vaikka henkisesti rankkaa olikin. Miten monella muulla on asiat niin paljon vaikeammin!

Osa yhden päivän aikana tehdyistä merkinnöistä.

Letkuviidakkoa ensimmäisiltä päiviltä ja ensimmäinen perhekuva jossa tyttö isillä kenguruhoidossa.

Syytä, miksi istukka lopetti toimimisensa, ei löytynyt. Lapsi tutkittiin, aivot ultrattiin, mitään ei löytynyt. Minusta otettiin kaikki mahdolliset testit, mitään ei löytynyt. Istukka tutkittiin, eikä mitään syytä sillekkään, miksi yhtäkkiä loppuraskaudesta se lakkasi toimimasta, ja näin ollen vauva ei saanut enää ravintoa kasvaakseen. Mutta onneksi asia huomattiin ja siihen puututtiin, muuten loppu olisi ollut hyvin erilainen, ja huomattavasti surullisempi. Sitä oli koko sairaala-ajan jonkinlaisessa selviytymismoodissa, nyt vasta jälkikäteen on tullut kauhisteltua ja mietittyä miten olisi voinut käydä ja mitä kaikkea olisi voinut olla pielessä.

Turvakaukalo testailua lähtöä edeltävänä päivänä. Paino 1955 g.

Kahden viikon sairaala-ajan jälkeen pääsimme jo lähtemään kotiin, tytön painaessa 1985 grammaa, eli himpun vajaa kaksi kiloa. Lähtöä edeltävänä päivänä saatiin nenämahaletku pois, kun pulloharjoitukset oli sujuneet niin hyvin.

Oli niin ihanaa mutta samalla outoa ja pelottavaa astua sairaalan ovista ulos! Ensimmäistä kertaa pääsimme kaikki yhdessä "ulkomaailmaan". Viritimme kaukalon autoon ja lähdimme ajamaan kotiin. Radio päälle ja taas kuuntelin turhanpäiväisiä höpötyksiä sieltä, täällä se maailma on rullannut kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mutta meidän viimeiset viikot olivat olleet jotain pelottavaa, ahdistavaa, onnellista, outoa, uutta, epätavallista.... Ja mitä kaikkea. Kaikki kävi niin odottamatta. Mutta loppu onneksi hyvin.

23.8.2013 klo 08.00 Hoitajan merkintä
"Käyty tervehtimässä. Vanhemmat pakkailevat tavaroita ja sovittu, että lähtevät kotiin, kun vauva on syönyt seuraavan kerran ja lääkäri käynyt tarkistamassa. Vanhemmille annettu reseptit, poliaika, ja B- ja D-todistukset. Ovat lähdössä kotiin hyvillä mielin."

Normaalin vastasyntyneen tutti ja keskostutti. Minni-body on normaalisti kaupoista löytyvää pienintä 50 cm kokoa,
 ja vieressä pienempi body joka oli siis ensimmäiset viikot vielä hyvinkin iso.

Osaston hoitajien tekemä kortti jonka saimme lähtiessä.

 Nyt 1-vuotiaana:

Saman pupun kanssa parin päivän ikäisenä ja 1-vuotiaana

Nyt 1-vuotias tytön tylleröinen on ottanut kehityksessä ikäisensä kiinni. Jo oikeastaan kuukausia sitten. Ihan vielä ei itsekseen yksin kävellä, mutta pienellä tuella kylläkin. Kokonsa puolesta tullaan vielä hieman omanikäisiään perässä, painoa löytyy nyt vuoden ikäisenä vajaa 9 kiloa. Pituutta löytyy n. 74 senttiä. Mutta neuvolan normaalikäyrillä ollaan eikä enää tarvitse keskoskäyriä seurailla. :)

Olemme olleet äärimmäisen onnekkaita, kun kaikki meni niin hyvin. Meillä oli aivan äärettömän paljon onnea matkassa. Raskaus ei ole itsestäänselvyys, siinä voi tapahtua koska vain mitä vain, niinkuin pelkäsinkin. On lottovoitto saada terve lapsi, niin paljon kaikkea voi tapahtua. Meillä kävi tuuri.

1 v.

Pupun kanssa poseerausharjoituksia.